Tänä iltana Äitee ja Iskä sytytti kynttilän Heppulin ja Myyrän Papan (äidin isä) kuvan viereen - tänään on tasan kaksi vuotta siitä kun Pappa nukkui ajasta ikuisuuteen 61v. iässä. On se vaan jännä miten aika rientää ja maailma pyörii vaikka yksi on poissa, vaikka kuolema hetki tuntuu niin peruuttamattomalta elämän kaikkien osa-alueiden suhteen. Tuntuu että se oli ihan vasta vähän aikaa sitten kun vielä vierailtiin Papan luona Pirkanmaan hoitokodissa, jossa Pappa ehti olla saattohoidossa puolisentoista viikkoa ennen kuolemaansa. Ja vastahan se oli kun Papan sairaus todettiin, vuoden verran hän ehti elää sairautensa kanssa kunnes ruumis ei enää jaksanut taistella sairautta vastaan. Mieli ei koskaan antanut periksi, ei tuumaakaan.

Vaikka Papan sairastuminen, sairastaminen ja poismeno on raskasta käsiteltävää vielä edelleenkin, siitä Äitee on enemmän kuin hyvillään että ehti juuri ja juuri ajoissa paikalle olemaan tuona koleana marraskuisena aamupäivänä Papan kanssa hänen viimeiset hetkensä. Kuolema on jotenkin paljon helpompi käsittää kun on saanut olla läsnä kun toinen lähtee viimeiselle matkalleen. Ei pelkästään sen vuoksi että itselle olisi helpompaa, vaan myös siksi että on saanut olla tukena ja turvana sillä hetkellä kun toinen on haavoittuvimmillaan ja kenties pelkääkin lähdön hetkeä.